Aina toisinaan minulle tulee tunne, että en ole ehtinyt ajatella tarpeeksi. Mieheni ei ymmärrä moista asiaa ollenkaan, vaikka olen yrittänyt sitä perustella: "Tiedätkö, ajatella sellaisia omia juttuja. Sellaista mielikuvitusta, haaveilua." Arjessa kun on jo itsessään niin paljon ajateltavaa, kuten koko perheen aikataulut ja omat työasiat. Entä kuka käy kaupassa? Kuka kirjoittaa kauppalistan? Onko lapsella jumppavaatteet repussa mukana? Onko päiväkodin kesälomakysely palautettu? Sitten vielä kirjaston kirjojen palautus ja kummitytön nimipäivä. En selviäisi mitenkään ilman merkintöjä kalenterissani. Tai kenties selviäisin, mutta en tulisi toimeen sen ajatuksen kanssa, että elämä ei ole hallinnassa ja saattaisin unohtaa jotain.

Kumpa olisikin edes himpun verran huolettomampi. Sellainen, joka ajattelee huomattavasti vähemmän (tai lähinnä siis käyttää vähemmän energiaa asioiden murehtimiseen) ja toimii yksinkertaisesti tilanteen edellyttämällä tavalla. Minä en osaa olla sellainen. Kaikki asiat pitää olla järjestyksessä, minun hyppysissäni. Jos en itse kanna huolta, niin kuka sitten? En tiedä, mitä kävisi jos huolehtisin asioista hieman vähemmän. Ottaisiko joku lähipiirissäni ne asiat hoitaakseen (kenties jopa paremmin)? Minulla on koko elämäni roikkunut mukanani ylimääräinen vastuu kaikesta (mitä ei mielestäni kukaan muu kuitenkaan ota huolehtiakseen), on sitten kyse työhön liittyvistä yhteisistä asioista, kaverin polttareiden järjestämisestä, lasten kaverisynttäreiden ilmoittamispäivämäärästä tai ihan vaan ruokapöydän pyyhkimisestä. Toisaalta rakastan vastuuta ja olen sitä aina jotenkin hyvin luonnollisesti (ja huomaamattani) ottanut harteilleni. Sitten tulee päiviä, jolloin hiljaa mielessäni kiroilen: miksi kukaan muu ei kanna koskaan huolta mistään, miksi aina minä? Siitä päädytään vähitelleen tilanteeseen, jolloin minulla ei ole enää aikaa vain minun "omille ajatuksilleni".

Omat ajatukset ovat joskus sellaisia tyhmiä, kuten: olisipa vihdoin joskus aikaa kirjoittaa pitkään suunnittelemani ruokalista -vihko, mihin on lueteltu kaikki meidän perheen ruuat, mitä tavallisesti valmistamme. Ja sieltä sitten olisi aina helppo valita viikon ruuat, ilman että tarvitsee joka kerta ennen kauppaan lähtöä käydä sama keskustelu: "Mitä ruokaa?" Välillä on myös pakko ajatella, että milloin ehtisi järjestää mappien paperit (sälytettävät, silppuriin menevät ym.). Eniten kuitenkin kaipaan aikaa ajatella asioita, jotka liittyvät jollain tavalla omaan hyvinvointiini. Luulen, että joskus pelkkä ajattelukin riittää täyttämään hyvinvoinnin vajeen. Usein hoitaessani jotain toistaa asiaa toivon, että ehtisin ajatella, milloin pitäisin kiitollisuuspäiväkirjaa tai vähintäänkin muistaisin tietoisesti olla kiitollinen arkisista asioista. Milloin olisi se päivällinen, jolloin muistaisin kysyä kaikilta perheeni jäseniltä: "Mitä opit/oivalsit tänään?" Milloin olisi se päivä, kun muistaisin kiittää työtoveriani hänen antamastaan tuesta? Milloin olisi se päivä, kun sopisin treffit ystävän kanssa, jonka kanssa emme ole vähään aikaan nähneet? Toiset varmasti tarttuisivat tuumasta toimeen ja toteuttaisivat nämä "haaveeni" siltä istumalta. Minun taas täytyy ensin ajatella niitä. Ja sitä ennen - löytää aikaa sille ajattelulle. Kuulostaa todella monimutkaiselta. Mieheni uskoo, että minun aivoissani on täysin erilaiset polut verrattuna hänen aivoihinsa. Kuulemma hänellä tieto kulkee paikasta a paikkaan b. Minulla tieto etenee mutkikkaita polkuja pitkin, joskus palaa jopa taakse päin, lähteäkseen uudestaan samaa reittiä etenemään. Ehkä hän on oikeassa. Taidanpa nyt käyttää pienen hetken omille ajatuksilleni.

Aloitan pitkästä aikaa blogin kirjoittamisen. Tämä on pääasiassa itseäni varten, sillä koen tarvetta purkaa ajatuksiani, jotka täyttävät päätäni tällä hetkellä hieman liikaa. Kirjoittaminen on aina ollut minun tapani saada selvää ajatuksistani, mutta viime aikoina vapaamuotoisempi kirjoittaminen on jäänyt kaiken arjen kiireen keskellä. En halua lokeroida blogia kovin tarkasti, mutta pääteema on elämä ja elämänmakuiset ajatukset. Itselleni tärkeitä asioita tällä hetkellä ovat työ, perhe, lapset, ystävät, koti, liikunta. Melko perinteistä. En kuitenkaan koe ajattelevani näistä asioista ihan perinteisesti, joten luvassa on ehkä ennemminkin eri näkökulmia näihin sisältöihin. Olet kovasti tervetullut matkaani mukaan!

Ajattelen elämää jonkinlaisena polkuna, jossa välillä pääsee etenemään kovin mutkattomasti, kun taas toisinaan polku täyttyy esteistä. Minulla on tapana haastaa itseäni. Joskus päädynkin ajattelemaan, että asetan itse omat kivikkoni polkuni varrelle. En kuitenkaan osaisi kuvitella elämääni vain tasaisena suorittamisena, kaipaan itseni kehittämistä, jatkuvaa uuden oppimista ja niitä kallioita, joiden yli ponnistella. Toisaalta taas rakastan rutiineja ja suunnitelmallisuutta, organisointia ja järjestelmällisyyttä. En voisi ikinä pakata matkalaukkuani tietämättä mihin olen lähdössä ja olen kieltänyt lähipiiriäni järjestämästä minulle minkäänlaisia äkkilähtöjä. Spontaanius kuulostaa minusta pelottavalta, vaikkakin kiehtovalta. Niinpä ne polulleni ilmestyvät karikot tulevat usein yllätyksenä, mihin olen huono sopeutumaan. Saatan syyttää jopa kohtaloa, kuinka se on minua vastaan, haluaa testata ja aiheuttaa pahaa oloa.

Aikuisiän vuosien varrella olen huomannut, että henkinen hyvinvointi on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin fyysinen. Koulutukseni on ohjannut minua luonnostaan ymmärtämään ihmistä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena, mutta myös oman kiinnostukseni pohjalta olen lukenut paljon kirjoja ja artikkeleita ihmismielen moninaisuudesta. Mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin saada tietää, miksi toimin kerta toisensa jälkeen tietyllä tavalla, noudattaen tiukasti samoja ajattelumalleja. Aiemmin minua kiinnostivat erityisesti temperamentti sekä ravinnon, levon ja liikunnan merkitys yksilön hyvinvointiin. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, mistä tekijöistä oma henkinen hyvinvointini koostuu ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Oman erityisherkkyyteni tunnistaminen viimeisen vuoden aikana on ollut yksi merkityksellisimmistä kokemuksia matkalla kohti ymmärtävämpää minää. Miten olla itselleen armollisempi ja vähentää turhaa huolehtimista ja murehtimista, kun elämässä on niin paljon pohdittavaa? 'Cause I Care.